Historiaa

Aloe vera kuuluu ihmiskunnan vanhimpiin lääkekasveihin. Vanhimmat viittaukset löytyvät Sumeerien kuninkaan Akkadin ajalta n. 4000 vuotta sitten. Vanhassa Egyptissä aloe vera oli paljon käytetty lääke ja sitä pidettiin pitkän ja terveen elämän kasvina. Vanhimassa olemassa olevassa egyptin lääkekirjassa ( 1550 eKr.) mainitaan 12 lääkesekoitusta jotka sisältävät aloe veraa. Aloe veraa on läpi aikojen käytetty useimissa kulttuureissa. Vanhoissa intialaisissa kirjoituksissa on useita viittauksia aloe veraan ja sitä nimitetään hiljaiseksi parantajaksi. Etelä-Amerikassa aaloesta käytettiin nimeä taivaallinen lääkäri. Kiinan kansanperinteessä aaloen nimi on sopusointuinen parantaja ja venäläisessä kansanlääkintäperinteessä sitä kutsutaan kuolemattomuuden kasviksi.
Muinaiset kaunottaret Cleopatra ja Nefertiti käyttivät aloe veraa päivittäisessä kauneudenhoidossaan.
Aleksanteri Suuren kerrotaan käyttäneen kasvia sotilaittensa ensiapuun taistelujen jälkeen. Sen parantava vaikutus haavoihin ja tulehduksiin oli suureksi avuksi sotavammoissa.
Kristoffer Kolumbus piti aloe veraa mukanaan kaikilla löytöretkillään ja kutsui sitä nimellä ”lääkäri ruukussa”.
N. 200 jKr. aaloe oli länsimaisen lääketieteen pääaines ja sitä käyttivät mm. roomalaiset lääkärit Galeno, Antillo ja Aretaro. Kreikkalainen lääkäri Paulus von Egina, v. 685 jKr. piti aaloeta tulehdusta estävänä lääkkeenä ja käytti sitä myös kipuihin ja paiseisiin.

Keskiaika

Keskiajalla aaloen käyttö levisi Euroopassa Espanjaan, Portugaliin ja Italiaan. Marco Polo sai oppia sen monikäyttöisyyttä matkoillaan Kauko-Idässä.
Nykyaikaisen lääketieteen kehittyessä renessanssin jälkeen kiinnostus aloe veraa kohtaan laantui. Koululääketieteessä käytettiin lääkkeiden valmistuksessa yksittäisiä vaikuttavia aineita kun taas aloe veran teho perustuu monien aineiden yhteisvaikutukseen. Viimeisten vuosikymmenien aikana tehdyt tutkimukset aloe verasta, sen rakenteesta ja ravintosisällöstä ovat kuitenkin herättäneet kiinnostuksen kasviin uudelleen.

Nykyaika

Aloe vera-tutkimuksen suurin tieteellinen läpimurto oli 1930-luvulla USA:n Marylandissa. Kaksi lääkäriä, isä ja poika Collins, havaitsivat että tuore, poikkileikattu aalolehti paransi röntgensäteiden aiheuttamien palovammojen haavoja hämmästyttävän nopeasti ilman sivuvaikutuksia. Tämän jälkeen he alkoivat valmistaa geeliä aloe verasta joka sai tuotenimen Alvagel. ”American Journal of Roentgenology and Radium Therapy” julkaisi 1935 Collinsien havainnot aloe verasta ja suurta huomiota herättävä raportti levisi maailmanlaajuisesti. Yhä useampi lääkäri alkoi käyttämään aloe veraa hoidoissaan ja lisää raportteja ilmestyi joissa kuvailtiin miten onnistuneesti haavoja, ihottumaa, palovammoja ja allergioita hoidettiin aloe veralla.
Radioaktiivisia palovammoja testattiin kaneihin 1953 tri Lushbaughn ja tri Halen toimesta Yhdysvalloissa. Lushbaugh ja Hale saivat kokeissaan huomata, että tehokkaimmat ja nopeimmat tulokset radioaktiivisten palovammojen hoidoissa oli tosiaan aloe vera-hoidot. Syy tutkimukseen oli Hiroshiman jälkeiset kokemukset, jolloin yli 100 000 ihmistä kärsi vaikeista palovammoista. Parhaat tulokset oli silloinkin saatu aloe vera hoidoilla. Yhdysvalloista löytyy strateginen aloe vera-varasto ydinvoimalaonnettumuuden varalta (Michael Peuser: ”Aloe, Kaiserin der Heilpflanzen”).
Seuraavien vuosikymmenien aikana on tehty lukemattomia tieteellisiä tutkimuksia. Näistä voi lukea lisää kirjoista ja tutkimusraporteissa, ks. ehdotuksia kappaleissa ”kirjavinkit”.